Erityinen työkeikka

Sain ajanvaraajalta asiakaskäynnin naapuripaikkakunnalle.

Saavuin kohteeseen sovitusti, hieman etuajassa. Kuten yleensä, tein silmäyksen asiakkaan pihapiiriin rakentaakseni pikaisen mielikuvan asiakkaasta. Pihapiirissä näkyi kaatunut vanha koivu, kasoittain polttopuilla täytettyjä banaanilaatikoita oven edessä, erinäisiä muita tavaroita lojumassa ympäri pihaa. Talon maalipinta oli rapistunut, mutta poikkeuksena muuhun, lumen alla seisoi lähes uusi citymaasturi. Ajattelin mielessäni, että tämä kohde ei aivan näytä täyttävän niitä kriteereitä, autoa lukuun ottamatta, millaista riskiä haluamme vakuuttaa.

Kun ovikelloa ei 70-luvun tasakattoisessa talossa näköjään ollut, koputin varovasti ovea. Vastausta ei kuulunut. Koputin kovempaa, ja oven takaa kuului miehen ääni: ”Tule vaan sisälle!”

Vastassa oli hieman kumarassa kulkeva, kävelykeppiin nojaava ikämies, ilman paitaa. Kutsutaan häntä vaikkapa Väinöksi. Vatsassa hänellä oli noin 30 cm mittainen haava, jossa oli vielä tikit paikallaan. Myöhemmin sain kuulla haavan olevan muistomerkki mahasyöpäleikkauksesta. ”Odotapas hetki”, Väinö sanoi, ”Raivaa tuosta keittiöpöydän äärestä sen verran tilaa, että saat siihen tietokoneen mahtumaan, minä käyn laittamassa sillä aikaa paidan päälle.”

Talossa oli hämärää, sytytin keittiöön valot. Kirjaimellisesti raivasin tietokoneelle ja tulostimelle tilaa, ja siirtelin likaisia astioita ja tyhjiä maitopurkkeja ruokapöydältä tiskipöydälle. Touhutessani huomasin, että olohuoneessa oli televisio päällä. Kuulin heikkoa yskimistä. Löysin olohuoneesta vanhemman naishenkilön lepäämässä puoli-istuvassa asennossa moottorisängyllä. Tartuin naista kädestä, ja esittelin itseni: ”Tapio Hintsala, vakuutusedustaja Pohjantähdestä.”

Vastausta ei kuulunut, mutta sen sijaan sain pienen hymyn ja nyökkäyksen. Palasin keittiöön, jossa Väinö jo istuskeli pöydän ääressä selaten kilpailijan vakuutuskirjoja. ”Tuossa, pistä paremmaksi”, hän tuumasi ojentaessaan papereita minulle. Selasin paperit nopeasti läpi ja huomasin, että heillä oli voimassa olevia henkilöturvia. Annoin paperit takaisin Väinölle: ”Teillä on kyllä niin hyvät vakuutukset, että noista teidän kannattaa pitää kiinni eikä vaihtaa mihinkään.”

Väinö katseli minua ihmeissään takaisin silmälasien yläpuolelta pää hieman kumarassa: ”Nämähän on sitten äkkiä käyty läpi, turhaan tänne ajelit.” Minä vastasin, etten minä Väinö turhaan ollut ajellut. ”Saithan sinä nyt varmuuden siihen, että teillä on vakuutusturva niin hyvässä kunnossa, ettei teillä ole syytä vaihtaa niitä.”

Samassa ulko-ovi aukesi rymisten niin, että vähän säikähdin. Sisään syöksyi isokokoinen, noin viisikymppinen mies, kutsutaan häntä vaikka Santeriksi. ”Meidän Santeri tuli töistä, oikein taksikyydillä”, Väinö kertoi, ”Santeri työskentelee päivittäin kehitysvammaisille suunnatussa päiväkeskuksessa.” Kun Santeri oli juoksemassa keittiönpöydän ohi, Väinö pysäytti hänet: ”Menehän nyt ottamaan kengät ja ulkovaatteet pois päältä ja sitten menet omaan huoneeseen.”

Santeri totteli kiltisti. Emme ehtineet montaa sanaa vaihtaa, kun Santeri oli jo juossut ohitsemme omaan huoneeseensa. Kohta iso mies rymisteli takaisin keittiöön Plaston muovijeeppi käsissään. Hän piti kovaa ääntä, päristeli ja pyöritteli Jeepin renkaita pitäen autoa ylösalaisin käsissään. Minäkin ihastelin värikästä Jeeppiä. Santerin kaulassa roikkui avainnauha, jossa oli avaimen lisäksi kultainen kilikello. Hän kilisteli hetken kelloa edessäni ja puhui innokkaasti omaa kieltään, josta en saanut mitään selvää, ennen kuin syöksyi takaisin huoneeseensa.

Kerroin Väinölle, että minullakin on erityislapsi, Ukko-poika, jolla on Downin syndrooma. Keskustelimme lapsistamme vertaisina, erityislasten isinä, kun Santeri palasi juosten keittiönpöydän ääreen tällä kertaa kädessään Kevyt kuljetuskalusto -niminen lehti. Hän alkoi selailla lehteä ennätysvauhtia vierelläni, ja teki kovasti selontekoa omalla kielellään. ”Haluatko, että tulostan sinulle rekka-auton kuvia?” kysyin, ja Santeri ilahtui, nauroi ja nyökkäili innoissaan.

Valitsimme yhdessä Googlesta noin kymmenen rekan kuvaa. Santeria piti toppuutella, kun hän alkoi repiä vasta tulostuvaa paperia tulostimesta. Kun tulostus oli valmis, nidoin rekkakuvat lehtiseksi, jota Santeri alkoi heti selailla kovalla tahdilla. Olen opiskellut tukiviittomia, ja käyttänyt niitä oman poikani kanssa, joka ei myöskään osaa puhua. Kokeilin viittomista nyt Santerille, joka viittoikin innokkaasti kaikki kysymäni sanat.

Äkkiä Santeri nousi ylös, tarttui minua kädestä, talutti huoneeseensa ja istutti sängylle. Hän kävi pehmolelulaatikkonsa kimppuun ja heitteli sieltä pehmoleluja. Kun viitoin possun nostamalla kämmenen leukaani vasten ja heiluttelemalla sormia, Santeri tarttui heti pinkkiin possupehmoleluun, heilutti sitä innokkaasti ja röhki äänekkäästi. Viitoin poron nostamalla käteni sarviksi pääni päälle, ja Santeri tarttui poroleluun, nauroi ja sai minutkin nauramaan.

Vilkaisin kelloa ja totesin tunnin menneen ihan huomaamatta. Kun nousin suunnatakseni kotia kohti, Santeri istutti minut takaisin sängylle ja alkoi esitellä nyt pikkuautojaan. Silloin Väinö tuli huoneen ovelle ja kysyi, maistuisiko kahvit. Santeri reagoi heti viittomalla juomista.

Tarjouduin keittämään kahvit, ja joimme ne rauhassa, paitsi Santeri, joka hörppäsi kupillisen yhdellä ryypyllä. Kahvit juotuamme siirsin kupit ja muutkin likaiset astiat pöydiltä astianpesukoneeseen, ja siivosin samalla pöydät puhtaaksi. Kysyin vielä Väinöltä, tarvitsevatko he muuta apua. Väinö kertoi, että he saavat huonosti kotiapua paikkakunnaltaan, vaikka hän on itse jo vanha, ja toimii sekä vaimonsa että poikansa omaishoitajana.

Hyvästelin Väinön ja Santerin. Palatessani autolle näin Santerin katselevan ikkunasta ja vilkuttavan innokkaasti kättään. Minä vastasin vilkuttamalla autoni valoja.

Tuli hyvä mieli, joulumieli. Sain kulkea hetken rinnalla, olla läsnä. Soitin tutulle paikallisen seurakunnan työntekijälle, ja kerroin vierailleeni sellaisessa kodissa, jossa olisi mahdollisesti tarvetta seurakunnan diakonia-avulle, varsinkin näin joulun alla. Hän kiitteli soitosta ja lupasi vierailla perheen luona.

Vakuutusedustajan työssä tulee kaikenlaista vastaan. Erilaisia tarinoita elämästä ja kuolemasta. Perhekriisejä, sairautta, sekä surua että iloa, laidasta laitaan. Koskaan ei tiedä, mitä on vastassa, kun asiakkaan oven avaa.

Muistetaan lähimmäisiämme ja kuljetaan hetki toistemme rinnalla.

Tämän tarinan myötä toivotamme rauhallista ja iloista joulunaikaa juuri sinulle!