Kovan onnen kulkupeli
Vuosia sitten ystäväni kärsi ennenkuulumattomasta ostovimmasta, joka alkoi hillittömällä hevoskuumeella. Ei auttanut, vaikka himanperätallissa hirnui jo valmiiksi puolenkymmentä kauramoottoria, täydennystä oli saatava.
Hevoskauppojen jälkeen ystäväni totesi, ettei silloinen autokanta enää vastannut muuttuneisiin tarpeisiin. Auton vetokyky ei ollut riittävä hevosnaisten harrastehommiin edes paperilla.
Melkein pakasta vedetty, kiiltävän musta korealainen menopeli alennusvaihteistolla ja lähes 3000 kg:n vetomassalla löytyi toiselta puolelta Suomea.
Näin ollen eräänä tiistaina, kesken työpäivän, ystäväni lähti hakemaan uutta autoaan. Keskiviikkona hän palasi kotiin, kytki trailerin uuden autonsa perään ja lähti hakemaan ostamaansa hevosta. Sekin asusti toisella puolella Suomea, valitettavasti vain eri suunnassa.
Ensimmäiset pari viikkoa uusien kulkupelien kanssa sujuivat vallan mukavasti. Molemmissa oli vakiovarusteena sitä laatua, mitä ystäväni oli ostohuumassaan ollut vailla.
Näin jälkiviisaana voin todeta, että onneksi ystäväni oli pistänyt autoliikkeessä nimensä myös täyskaskopaperiin, sillä vakuutukselle tuli todella käyttöä.
Ensimmäinen vahinko sattui valmennusmatkalla, jonne ystäväni suunnisti kaksi hevosta trailerissaan. Kaksi ensimmäistä, apukuskin puolen pientareelta autotien yli suunnistanutta hirveä ehti alta pois, kolmas otti vauhtia konepellin kautta. Kuulemma sekunnit törmäystä odotellessa ovat niin pitkiä, että siinä ehtii ajatella kaikenlaista.
Äkkijarrutuksiin ei ole varaa, kun tuhat kiloa elävää hevosta matkustaa auton perässä lasikuitutrailerissa. Hirvi kärsi törmäyksessä suurimmat vahingot, samoin uusi kiiltävä menopeli, jonka matka jatkuikin vakuutusyhtiön suosittamalle korjaamolle.
Kolmen viikon kuluttua auto oli jälleen käytössä, ja vakuutusyhtiö kuittasi kosmeettisista korjauksista aiheutuneen kuluerän.
Seuraavaa korjaamokeikkaa ei tarvinnut kauaa odottaa. Kotipihasta lähdettyään ystäväni auton tuulilasiin osui vastaantulevan auton renkaasta irronnut nasta.
Pieni rokonen tuulilasissa levisi samaa vauhtia, mitä tuulilasi lämpeni talvipakkasilla. No, lasivakuutus korvasi uuden tuulilasin ja matka saattoi jatkua.
Vakuutusta tarvittiin jälleen vajaan kuukauden kuluttua, kun auto hyytyi moottoritiellä suuttimen hajottua ohitustilanteessa.
Vakuutusyhtiön maksaman hinausauton kyydissä istuessaan ystävääni jo vähän syletti. Jo tutuksi käyneellä korjaamolla auto kuitenkin saatiin viikossa ajokuntoon.
Viimeinen niitti autoparalle oli, kun ystäväni silloinen hulttiopoikaystävä unohti tilannenopeuden ja talviliukkaassa mutkassa karautti autolla päin sähkötolppaa.
Sanomattakin lienee selvää, että tolppa voitti. Tällä kertaa kovan onnen kulkupeli vietiin paikkaan, josta autot eivät enää samoilla kilvillä palaa tieliikennekäyttöön.
Kuten alussa kerroin, tapahtuneesta on jo vuosia aikaa. Sittemmin hulttiopoikaystävästä tuli menneen talven lumia, ystäväni löysi parempionnisen ajoneuvon ja parin vuoden hiljaiselon jälkeen myös vakuutusyhtiö alkoi jälleen lähettää mainospostia.
